Diakonian merkitys kristinuskon leviämiselle

Heikki Räisänen

Tutkimuksessa vallitsee yksimielisyys siitä, että sellaiset puolet kristittyjen elämässä, jotka nykytermein voimme lukea diakonian piiriin, olivat erittäin tärkeitä kristinuskon leviämiselle Rooman valtakunnassa ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana. On hyvin tunnettua, että kristityt alusta alkaen pitivät tärkeänä köyhien ja kärsivien auttamista. Tähän kehottivat sekä evankeliumit että apostolien kirjeet. Itse asiassa puutteenalaisesta lähimmäisestä huolehtiminen oli vanhastaan ollut kunnia-asia jo juutalaisuudessa ja ylipäänsä itämaisessa perinteessä. Sitä ”uutta”, mitä kristinusko tässä mielessä toi antiikin maailmaan, ei siis pidä liioitella. Sosiaalisen yhteisvastuun ajatuksen liittäminen uskontoon oli kyllä kreikkalais-roomalaisessa antiikissa oudompaa; sen sijaan juutalaisuus tunsi sen paremmin kuin hyvin.

Diakonian historian esitykset puhuvat köyhien (etenkin orpojen, leskien, vankien ja muukalaisten) sekä sairaiden organisoidusta auttamisesta kristillisissä seurakunnissa (ollen tässä yhteydessä usein erityisen kiinnostuneita diakonin viran kehityksestä). Kristinuskon leviämistä käsittelevässä teoksessaan The Rise of Christianity (San Francisco: Harper & Collins, 1996) Rodney Stark on voimakkaasti alleviivannut kristittyjen toimintaa suurten tautiepidemioiden aikana merkittävänä syynä kristinuskon leviämiseen. Monet kirkkoisät, mm. Cyprianus ja Eusebios, katsoivat tällaisten vitsauksien hyödyttäneen kristinuskon asiaa; tällä kohden Stark on isien kanssa samaa mieltä.

Aleksandrian piispa Dionysios kuvasi kaupungin tilannetta siellä noin vuonna 259 riehuneen taudin kourissa muun muassa näin (käännöksessa käytetty vähäisin muutoksin I.A.Heikelin Eusebios-suomennosta):

”Erinomaisella rakkaudella ja veljiin kiintymyksellä useimmat veljistä eivät säästäneet itseään, vaan he pitivät yhtä, kävivät varomatta sairaiden luona, palvelivat heitä alituisesti, hoitivat heitä Kristuksessa ja erosivat mielellään täältä heidän kanssaan saaden toisista tartunnan, vetäen taudin lähimmäisistään itseensä ja auliisti ottaen itseensä heidän kipunsa. Useat, jotka olivat hoitaneet toisia ja antaneet heille voimia, kuolivat itse, siirtäen heidän kuolemansa itseensä... Parhaat veljistämme menivät tällä tavoin pois elämästä, muutamat presbyteerit ja diakonit ja maallikot. Heitä ylistettiin paljon , niin että tämä kuolintapa, joka tuli heidän osakseen suuren jumalanpelon ja vahvan uskon johdosta, näytti aivan yhtä arvokkaalta kuin marttyyrikuolema . He ottivat pyhien ruumiit käsiinsä ja syliinsä, painoivat heidän silmänsä umpeen ja sulkivat heidän suunsa, kantoivat heidät hartioillaan, panivat heidät kuntoon, puristivat heitä ja syleilivät heitä, pesivät heidät ja käärivät heidät. Vähän ajan päästä tuli tämä sama heidän itsensä osakseen, kun jälkeenjääneet aina pitivät huolta ennen heitä poismenneistä."

"Pakanat menettelivät aivan päinvastoin . Niitä, jotka alkoivat sairastaa, he torjuivat luotaan ja pakenivat rakkaimpiaan; puolikuolleet he heittivät kaduille, kuolleet he paiskasivat ulos hautaamattomina. He välttivät kaikkea osuutta kuolemaan ja kaikkea yhteyttä sen kanssa, mutta vaikka paljon koettivat, ei ollut helppoa sitä välttää.” ”Tauti ei ollut meihin koskematta, mutta erityisen kovasti se kävi pakanain kimppuun”, summaa Dionysios. (Eusebios, Kirkkohistoria VII 22.)

Karthagossa epidemia koettiin jo vuonna 251 Cyprianuksen ollessa piispana. Sekä Dionysios että Cyprianus tähdentävät, ettei vanhurskailla ollut mitään pelättävää: jos he kuolivat taudin uhreina, heitä odotti virvoitus ja lohdutus tuonpuoleisessa; vitsaukset olivat vain heidän uskonsa ja kestävyytensä koetusta. Piispat näyttävät suorastaan iloitsevan koettelemuksista, jotka rinnastuivat marttyyriuteen. Cyprianus painottaa, että tauti tutkii ihmisten mielet ja teot: hoitavatko he hyvin sairaita, rakastavatko velvollisuudentuntoisesti omaisiaan, säälivätkö isännät sairaita orjiaan, pysyvätkö lääkärit potilaittensa luona niin etteivät hylkää näitä? Usko ja tulevan elämän toivo motivoivat kristittyjä toimimaan kriisitilanteessa.

Dionysios kertoo ainoastaan kristittyjen toisilleen suuntaamasta huolenpidosta (kuinka tyhjentävä kuvaus tässä suhteessa on, emme voi tietää). Ainakin Karthagossa sen sijaan ylitettiin uskonnolliset rajat. Cyprianuksen toiminnasta epidemian aikana hänen elämäkertansa kertoo seuraavaa. Piispa tähdensi seurakunnalleen, ”ettei siinä ole mitään erinomaista, jos rakkauden velvoitteita seuraten huolehdimme vain omistamme”. Täydelliseksi voi tulla "se, joka tekee enemmän kuin pakanat ja publikaanit, joka voittaen pahan hyvällä ja harjoittaen jumalallista laupeutta rakastaisi myös vihollisiaan”. Tässä on tietenkin viittaus vuorisaarnan jaksoon Matt 5:43–48. Cyprianus saikin aikaan, että ”hyvää tehtiin kaikille – ei pelkästään uskonveljille” (vrt. Gal 6:10).

Ovatko nämä kristittyjen omat todistukset itsestään uskottavia, kun niistä karsitaan ylisanat, ihannointi ja pakanoiden mustamaalaus? Stark viittaa Thukydideen kuvaukseen rutosta Ateenassa (toki satoja vuosia aiemmin): kreikkalaiset menettelivät silloin Dionysioksen kuvaamalla tavalla. Ihmiset kuolivat ilman että kukaan olisi heitä hoitanut, kuolevien ruumiita kasattiiin pinoihin. Jotkut, jotka olivat sairastuneet varhaisessa vaiheessa ja siten tulleet immuuneiksi, yrittivät hoitaa sairaita, mutta heitä ei ollut paljon. Thukydides itse piti järkevänä pakoa ja sairaiden välttämistä. Entä mitä teki kuuluisa lääkäri (!) Galenos, joka eli Marcus Aureliuksen aikaisen ensimmäisen suurepidemian aikana? Hän poistui äkkiä Roomasta vetäytyen maatilalle Vähään Aasiaan kunnes vaara oli ohi. Näin tekivät kaikki ”normaalit ihmiset”, joilla oli siihen mahdollisuus.

Käytettävissämme on myös arvokas ulkopuolisen todistus kristittyjen ympäristöönsä tekemästä vaikutuksesta, tosin hiukan myöhäisemmältä ajalta. Todistus on sitäkin arvokkaampi, kun se on peräisin liikkeen viholliselta.

Keisari Julianus ”Luopio”, Konstantinuksen veljenpoika, yritti lyhyeksi jääneellä hallituskaudellaan uudistaa kreikkalais–roomalaisen uskonnon uusplatonismin hengessä ja suistaa ateismiksi luonnehtimansa kristinuskon (”galilealaisten” taikauskon) sen hiljattain saavuttamasta valta–asemasta. Kirjeessä eräälle vanhan uskonnon ylipapille vuodelta 362 Julianus valittaa, että ”ateismin” leviämistä on eniten edistänyt ”galilealaisten ystävällisyys muukalaisia kohtaan, vainajien haudoista huolehtiminen ja heidän hurskas elämänsä, niin teeskenneltyä kuin se onkin” (viimeksimainittu kommentti pohjautuu tietenkin Julianuksen omaan poleemiseen näkemykseen).”Onhan häpeällistä”, hän jatkaa, ”että kun yhdenkään juutalaisen ei koskaan tarvitse kerjätä ja kun jumalattomat galilealaiset ruokkivat omien köyhiensä lisäksi meidänkin köyhämme, kaikki näkevät, etteivät meikäläiset saa meiltä apua.”

Selvästikin Julianus kantoi huolta siitä, että kristittyjen ihmisrakkaus edisti heidän uskontonsa leviämistä. Näin kristillisen diakonian vihamies tulee antaneeksi väkevän todistuksen sen tosiasiallisesta merkityksestä uskon leviämiselle. Merkille pantavaa on samalla, että hänen kommenttinsa edellyttää, että myös juutalaiset huolehtivat omiensa tarpeista

Julianus ei kirjoita nimenomaan epidemioista. Mutta jos tällainen ero ilmeni jo tavallisissa oloissa, kuinka paljon ennemmin epidemian kriisitilanteessa? On hyvin luultavaa, että monet epidemian aikana kristityiltä apua saaneet, tai heidän omaisensa, myöhemmin suhtautuivat kristittyihin myönteisesti tai jopa liittyivät näihin. Voi olettaa, että vitsausten aikana tai niiden jälkeen kristityt saivat tavanomaista enemmän käännynnäisiä.

Stark toteaa aivan kirjansa lopussa, että kristinusko tarjosi kansallisista korostuksista riippumattoman elämänmuodon, jolle oli ominaista ihmisten kiinteä yhteenkuuluvuus (Starkin ilmaus asialle on ”etnisyydestä riisuttu koherentti kulttuuri”). Kristillisen seurakunnan jäsenyys antoi itse asiassa kolmannen vuosisadan puolivälissä ihmiselle paremman konkreettisen turvan kuin Rooman kansalaisuus! Kristityt loivat ylikansallisen yhteisön, joka pystyi kriisitilanteissa toimimaan paremmin kuin viralliset tahot. Ilman epäilystä tällä oli suuri merkitys kristinuskon menestykselle.Tässä kristinusko näyttää myös poikenneen Isiksen ja Mitran kulteista.

Katkelma on lyhennelmä Heikki Räisäsen artikkelista, ” Diakonia ja varhaisen kristinuskon leviäminen: Näkökohtia uusimmasta keskustelusta ”, Diakonian vuosikirja Anno Domini 2002 s. 98–112.


Taustamateriaalisivulle | "Diakoni Erastos" -harkkaan


Päivitetty 6.2.14